Voi vitsi ettei sitä parempaa päivää tunnu tulevan, vaikka helvetti soikoon oon oottanu vuos tolkulla. Oli tänään oikein kivaa. Tulin töistä ja tän tietsikan modeemi tilttas kokonaan, no eipä mitä tuo yks pässi sano sit et lähetäään kattoo liikkeeseen toimiiko siellä ja minä viisaana että senkus ajat sitten (katoin et on juonu taas kun olin töis) ja siintäkö se meteli repes. No en paljo korvaa jaksanu lotkauttaa ja nukahdin sitten tohon sohvalle ja jätkä oli kantaas kassejaan autoon kun heräsin. No heti tuli hätä että sehän meinaa ajaa ja kuis sitten käy, kilttinä tyttönä aikamme keskusteltiin ja annoin taas kerran periksi, ajelin hakee uuden  modeemin. Kyllä vituttaa, se pöllö ties et miulla ei oo rahaa ja aamulla olis töihin meno, oli aika hyvä veto ja samalla tavalla käy melkein joka kerta. Joskus käy niinkin että kun väsyn tarpeeksi niin saatan itsekkin vetää parin päivän kännit, että mättää se joskus omassakin päässä pahasti ton viinan kanssa, mutta onneksi sitä ei tapahdu kuin pari kertaa vuodessa, mutta mistä sitä ikinä tietää kuinka sitä joskus retkahtaa ja puolustelenko vaan itteeni että saan vierittää oman retkahdukseni toisen niskoille, en usko tai en ainakaan myönnä. Vielä uskon että olen jollain lailla läheisriippuvainen. Hänen elämänsä tärkeysjärjestys on hän kun saa juoda, sitten raahautuu perässä se läheinen. Minä istun puhelin miltei kädessä ja odotan puhelua jota ei tule, tai sitten seison ikkunan luona tai kuuntelen rappukäytävästä askelia ja odotan. En ole miehen äiti mutta käyttäydyn samalla tavalla kuin oisin, aivan samalla tavalla odottelin tyttöä murrosiässä kotia. Minä olen alakynnessä mietin onko jotain sattunut, alakynnessä koska vahdin mykkää puhelinta, alakynnessä koska kuuntelen milloin pullo rapsahtaa auki, kaljapullo suhahtaa. Mutta nyt taas lopettelen ja jatkan myöhemmin. Moikka kaikille....